— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki hänen mielensä mukaan.
Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te ajattelette tuollaisista asioista?
— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole ajateltavissakaan, että hän ei olisi tullut, jos minä olisin ollut sairaana!
— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee… Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —
— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä, että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat. Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut muille.
— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin. Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen, että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —
— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka hän oli minulle niin läheinen… etten ymmärtänyt illan lähestyvän… ja että hän tarvitsisi lepoa…
Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.
— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.
— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta niitä ei ole nyt.