— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.
— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.
He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat, liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.
— Ei koskaan enää! Lopussa! Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja suru ja kuolema! — Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä, ennenkuin kokee — — —
— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua… ettei minulla ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän laskiessa… kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä kernaasti muita — — —
Hän kumartui maahan.
— Näettekö, löysin sentään yhden… Se on äitini lempikukka! Se kukkii uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —
Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!
— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.
— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni ankeutta — — —