— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus… Sentähden minä puren hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin kärsittäväni!
Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.
— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —
Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla… Mutta luulen että on parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi vapautua niistä.
Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta äänensävystänsä.
Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.
— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —
He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel
Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.
— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä aikaansa.