Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo tuntua aivan luonnolliselta.
Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan kahden.
Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.
Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.
Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä, ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.
Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.
Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.
Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!
Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.
Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.