Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.
Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen kuvastui valkeata vastaan.
Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.
Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin. Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —
Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.
Tämä kääntyi hänen puoleensa.
— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it found us.»… [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan. Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —
Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän äidistänne!
Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.
* * * * *