Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.
Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa lopettajaisikseen.
Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.
Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.
Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.
Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, — hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.
Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.
Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.
Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut säkeniä ilmaan.
Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön jäänyttä kesän suloutta.