Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.
Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. Aina enemmän rauhaa! [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.
Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä, rauhallisina iloiten päivänpaisteesta… Ne olivat hänen ystäviänsä, — hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.
Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.
Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.
Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea olevansa valmis — — —
Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa, mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —
— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä hyväksi?
Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu kukin aikanansa!
— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.