Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.
— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne… kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!
— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin kernaasti tietää erään seikan… Meidän välillemme ei saa jäädä mitään katkeruutta!
Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel Sternin katsetta.
Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.
Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.
Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?
Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:
— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa jonkun ihmisen rakkaus… sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden… että tietoisuus siitä voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —
— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että myöhemmin… aina pidin ainoastaan teistä… teihin oli sydämeni kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena itselleni… ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut katkeraa! —