— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut minulle anteeksi!
Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.
Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen oppinut paljon… edistynyt entisestäni… Olen tyytyväinen olooni — kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!
Samuel Stern pudisti päätänsä.
— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni… Mutta se ei riitä minulle… Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen… Rauhoittukaa, ei teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —
— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi luokseni minua yllättämään — — —
— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa… on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!
— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri. En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni, valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»
— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja ihanaksi… tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta, joka on kuluttava tuli — — —
— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —