— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen koskeneet pyhään! — — —
Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.
— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä olet olemassa!… Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun on hyvä olla!
Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:
— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —
— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet antanut minulle anteeksi!
He istuivat molemmat hiljaa.
Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.
— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?
Tahdon, että teet sen!
Hän kävi kiivaaksi.