Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.
— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen kyllä uskon täydelleen! — — —
Hiljaa lisäsi hän:
— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!… Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!
Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.
Samuel Stern istui hänen viereensä.
— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan… ja oliko totta että olit unohtanut minut?
Thora kävi kuolonkalpeaksi.
— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.
Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä katsoi Thora hänen jälkeensä.