* * * * *
— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.
Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.
— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua… et minua enää nähnyt, et kuullut — senhän kyllä huomasin!
— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun… olit käynyt muistoksi… Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi. Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun, silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin kalman kylmää.
— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.
— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja suojaa — suotko niitä minulle?
— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten tullut ennen!
— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.
— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä, kuinka kaikki oikein tapahtui.