Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.
— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi, että minun pitäisi olla aivan harmaa.
— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!… Jos sinä olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!
Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.
— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta onneksi ei ole niin!… Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen… Etkö tunne kuinka paljon arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna kuin raskas, punainen kulta. — — —
— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme. Mutta mitä nyt?
Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.
— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.
— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on mennyt hukkaan?
Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko sinä antanut anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä tavoin… Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.