Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.
— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.
Sitä et sinä tee.
Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.
— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —
Sano se!…
— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko, kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla… Täällä suhisee vielä tuo vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii… Muistatko vielä?
— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!
— Niin, nyt on tuo aika palannut!
— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.
Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että
Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?
Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon lempeän suunilmeen.