— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi… ja siitä säteilee salattua päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.
Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?
— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.
— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!… Täällä sataa ruusuja ja päivä paistaa… ja sinä olet täällä! Et ole sittenkään seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!
— Ah, Samuel, näet väärin!
— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon kiittää polvillani joka päivä… et aavastakaan kuinka usein olen kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?
— Niitä häikäisee… Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen luonasi!… Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —
Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta yksinäiseltä veneeltä.
Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä hiljaisuudessa…
Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä, vavahteleva riemu.