Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät he enää eroaisi.
Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus.
Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei tuo kaikki ollut unta vain.
Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —
— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä todellakin minusta?… Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy kysyä sitä yhä uudelleen! —
Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka syvästi liikuttivat Thoraa.
— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!
— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —
— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani — minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!
— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!