— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?
Sitä ei Thora voinut.
— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut kysyä: voitko sinä rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä on paras niistä kaikista!
— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut. Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?
— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?
Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!
— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?
— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon sanottavaa!
— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!… Ja tässä tulee veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!
Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.