Thora ei kysellyt enää.
Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri kohdallaan.
— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!
— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.
Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja tunturien. Metsät painuivat pimeään.
He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.
Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät — kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.
Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.
— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?
Thora vastasi hymyillen: