Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.
Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan läheisyyteen.
He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.
Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa sen.
Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.
Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.
Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen, sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta minun täytyi.
Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.
Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.
Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä hän oli varma!