— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen, mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.
Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.
— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!… Nyt meidän tulee oikein hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun herrat ovat tuollaisella tuulella… minusta se on hauskaa, sillä on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä… Mutta hyvä, kiltti Omar Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?
— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!… Mutta lienee varmaankin parasta että nyt luikin tieheni!
Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.
— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!
Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut hänelle tavaksi.
Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.
— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten sopivaksi loppulauseeksi.
— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — — niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —