Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.
— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?
Hän katsoi hymyillen ympärilleen.
— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!
— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!
* * * * *
Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki albumin ja meni myös ulos.
Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.
— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin, tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —
Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.