Hän kulki hitaasti.
Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.
— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —
Mutta paikkasi minä anastan!
Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään: vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne kimmelsivätkään päivänpaisteessa!
Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!
Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.
Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan alla…
Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien mättäiden keskellä tapahtui… Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne vapisemaan. — — —
— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole muiden kaltainen!
Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.