Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt
tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.
Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —
Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.
Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.
— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin: itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —
Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?
Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —
Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena, jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.
Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen kokenut!… Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.
Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers — onni oli kai sitten sellaista!… Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut ihmeellisellä tavalla… Eikä hän tahtonut kärsiä… Miksi olisi hän sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi elämän ihanuudesta! — — —
Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.
Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!… Hän tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu — tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan… Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne… Oli ollut aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti, jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa… jotka eivät nähneet mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —