Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt kieltäminen!…
Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!
Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.
Silloin telkittiin ovi kiinni.
Sitäkään ei Arvid huomannut.
— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon päivä — ja sitten tulisi parempaa.
Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta. Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa. Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan tehonneet häneen.
— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?
Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —
— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että tietäisitte millainen minä olen… ettette ajattele minusta liian hyvää… ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne nummelle!