— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia mallikappaleita!… Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria, joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?… Noita ihmeellisiä olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun parantoloissa rasittavaksi… Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —
Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.
Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen sanoi kaiken tämän hänelle?
— Minä… minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä olen puhumaan puita, heiniä.
Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.
— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen! Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!
Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti puhujaan.
Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.
Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt tietää että se oli hän! Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun ympärillä… tuon valtavan katseen… nyt vasta tunsi hän hänet.