Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:
— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?
— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.
— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?
— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi, ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.
Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän jatkoi:
— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä, eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian suuri… Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —
— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on. Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita, suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman kurjuus on voitettavissa… Oletteko puhellut hänen kanssaan?
— En!
— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka kärsivät… Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?