— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.
Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.
Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.
Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.
Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.
Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.
Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden, äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —
* * * * *
— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen ohitsensa…
Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.