Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.
Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi kuin kullahtavaksi… hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli suureksi!…
Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski; kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!
* * * * *
Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman, lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta valkoisesta lumesta.
Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.
— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun, korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun… kaikki kuuluu meille!…
Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa, joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —
* * * * *
Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —