Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei hän ole sinua varten!
Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän käytti aikaansa.
Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.
Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!
Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton ihanuus… Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia… valkoisia, valkoisia!
Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.
Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan hän aina hänen luonansa!
Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —
* * * * *
Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä; hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan, oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi — vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä vielä lisäksi.