Ja hän oli siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa…
Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.
— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.
Ja hän läksi.
Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!
* * * * *
Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.
Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli, joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut saanut elää — — —
Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.
Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun illaksi, jolloin aiottiin tanssia.