* * * * *
Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.
— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti lähteä aamukävelylle!
— Rakas lapsi, voit olla levollinen!
Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti kasvojansa.
— Näin vain unta… en muistanutkaan että sinä olet olemassa.
Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.
— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —
— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.
— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!