Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.
— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne juttelemassa!
Ja hän otti työnsä esiin.
— Täällä on tosiaankin niin… niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä näköala… kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli niin sattuvasti… Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen tästä näköalasta.
Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon katoavan mäen taakse.
Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.
— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla… mitä te pidätte auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan totta.
Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun käsityölaukkunsa.
Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.
Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin kysymyksiin.