Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.
Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa… Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —
Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!
Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä oli tullut hänen mieheksensä.
Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda, ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä siitä vain oli sukeutunut.
Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —
Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —
— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta… ja millaista ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia. — — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän naurahteli vain… ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan. Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.
Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään… Juuri miehensä sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi… Se hermostutti häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt… Nuo ihmiset toivat mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —
Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa. Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta…