— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan sinulla miehesi.
— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.
— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!
— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!
Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —
* * * * *
Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän tunsi jälleen omituisen pistoksen.
Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.
Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti hänestä tuntui että se oli Arvid.
— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää kauempaa?