— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.
Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä kaulanauhasta.
— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.
— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —
Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.
— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!
Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, — tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!
Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.
Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.
Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.
Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin
nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.
Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras ystävä — — —