Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!
Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.
Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.
Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!
Ja täällä… mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. — — —
Hän ei käsittänyt, minne aika meni… nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —
Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.
Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi… Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse… vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —
— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan… silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —
— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?