Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.
— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!
Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.
Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte… Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin… oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!
— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.
— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla… Tiedättehän että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole… Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään… Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.
Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?
— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.
— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa… minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!
Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.