— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!
— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —
— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.
Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!
Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.
Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana… Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —
Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:
— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?
Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — — Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.
Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!