Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.
— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.
— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!
— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.
Thora Thammers katsoi häneen pitkään.
Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.
— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.
— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.
— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.
— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.