Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!
Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.
Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.
Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.
— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.
— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.
— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.
— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!
— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!