— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!… Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?
Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.
Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.
— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.
— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta… Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.
Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.
Samuel Stern jatkoi:
— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.
— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?
— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.