— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!
Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.
— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!… Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —
— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.
— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?
Thora nyökkäsi.
— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —
— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.
Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.
Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.