— Mitä te sanoittekaan?
— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!
— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —
Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —
— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»… Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!… Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani… Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.
Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.
Hän katsahti ylös.
Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —
Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.
Oliko se hänen syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?