Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.
Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle kaiken huomionsa.
Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät, — siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.
Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.
Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.
Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan, erinomaisen miehensä kanssa.
Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen olisi täällä oikein hyvä olla.
Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä melkein mikä tahansa.
Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.
Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.