Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa pois seuraavana päivänä.
Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.
Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin täytyi tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.
Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.
Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli muuttunut paljon.
Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta antamalla jälleen.
Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.
Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää. Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut enää koskaan hyvittää.
Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.
Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.