— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder, tietysti mustassa puvussaan. —
— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä… Jos vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei tiedetä. —
Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi tänne.
Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan rouva Harderiin.
Tuossa ihmisessä oli jotakin… ei hienostunutta… jotain enemmän — — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —
Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.
Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat, tavallisesti menettävät, melkein heti.
Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.
Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä, valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.
Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään tuollaisia havaintoja.