"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."
"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut, mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse kiistellä keskenämme."
Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha kyökkiin.
Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.
"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot — muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"
Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle. Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.
"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi hän.
"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."
Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen sikaarinsa.
"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt lähden maata!"