"Mihinkä ne jätit?"
"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!"
"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!"
Sitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan taloon.
Mutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat tädilleen.
"Greeta", mutisi hän, "sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se."
Ja ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki hänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin, että ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki seisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen. Sisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta suunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös portaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta, sauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka ikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä sylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti äänekkäät hurraahuudot — huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen veljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.
Nesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.
"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!"
Se oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon mustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän, että Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta vielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn asiapaperilipas.