Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:
"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."
Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.
"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."
Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.
"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten — niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata ajatellakaan."
Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa. Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle sanomattoman ilon.
TOINEN LUKU.
Tätini palveluksessa.
Hän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti hengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan vuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei uskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta ainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin nukkuessa.