Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.
"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."
Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.
"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken. "Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi — tuntuu siltä, kuin olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, — mutta tuo on vain tuhmuutta! Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja rupea sitä täyttämään huomenna!"
Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.
* * * * *
Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.
Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä. Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan, sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.
"Greeta"!
Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.